Paljon. Se seisoo kuin seinä keskellä elämän polkua, seinä on peili. Katso. 

Mummuni lähti sairaalareissulle säärihaavojen takia n. 6 viikkoa sitten. Oli myös valtimotulehdus, verenmyrkytys ja keuhkokuume. Ne saatiin kaikki aisoihin, mutta hänen elämän halunsa oli lopullisesti mennyt. Hän toivoi lääkäriltä “sellaista kunnon nukutus pilleriä”. Ei saanut, Suomessa kun ollaan. Mummu lopetti syömisen. Lääkärin sijaan mummu kääntyi Jumalan puoleen, välillä äidin välillä isän. Apua! on ollut se sana mikä hänen huuliltaan on eniten kuulunut. Pikku hiljaa muut sanat hiipuivat, kaikki on hidastunut. Toinen sana on Vettä. Neljä viikkoa hän oli syömättä, ei auttanut, eikä apu tullut. Sitten tuli sana Ruokaa. Kolmena päivänä peräkkäin, kun ei kukaan osannut reagoida siihen heti. Mitä nyt? Mitä tämä tarkoittaa? Ehkä hänellä on vain mielitekoja. Miten voi antaa ruokaa neljän viikon jälkeen, ettei hän kuole siihen? Olemme nyt tämän viikon vienyt tuorepuristettua vadelma- ja mustikkamehua reilusti laimennetuna. Hoivakodin mehukatti ei maistu.

Miten varmistua siitä, että tämä todella on tämän ihmisen tahto? Kuka arvioi “täysissä ruumiin ja sielun voimissa”? Veikkaan, että kuoleman tahto on yksi niitä asioita, jotka vaihtelevat hetkestä toiseen. Mummu on saanut nyt enemmän huomiota kuin pitkään aikaan, päivittäisiä vierailuita, pitkiä hetkiä. Se tekee tahdosta myös kyseenalaisen. Ensimmäisen kerran kun menin mehuineni käymään, odotin että hän jälleen pyytäisi ruokaa ennen kuin puhuisin mehusta mitään. Aika kävi pitkäksi ja lopulta kysyin, että muistatko mitä eilen puhuttiin ruoasta ja mehusta? Haluatko vielä mehua? Haluan, kuului vastaus. Mummu on jo pitkään ollut riippuvainen meidän rakkaudesta, ystävät hän karkoitti elämästään vuosikymmeniä sitten, sillä häpesi omaa sairauttaan niin paljon. Miten paljon se, että olen tehnyt jotain hänen vuokseen saa hänet haluamaan sitä, ihan mun mieliksi? Jotta olisin siinä ja välittäisin.

Tiedätkö sinä, mitä todella tahdot? Oletko vapaa tahtomaan sitä mitä todella tahdot?

Olen nauttinut hitaudesta ja hiljaisuudesta. Meillä on ollut hyviä hetkiä, ollaan vaan pidetty kädestä kiinni ja katsottu silmiin. Poissa on ollut ainainen marmatus, kun et ole käynyt, sun sukkahousut on rikki, kyllä sun tukka nyt on vaan niin ihana kun siinä ei enää ole niitä kamalia takkuja. Ja huomaan, että jotta mummun mahdollisuuden syödä ruokaa voisi palauttaa, siellä pitäisi käydä ainakin viisi kertaa päivässä, tunti, puolitoista kerrallaan, sillä myös mehun vastaanottaminen on hidasta ja raskasta hänelle. En tiedä miten taipuvainen hoivakodin keittiö ja hoitajat olisivat moiseen erikoisruokavalioon. Ja mä en halua elää nyt niin.

Mulle vaikeaa on myös kipulääkkeiden määrä, tai tarkemmin äidin ja hoitajien projisaatiot siitä, että “ei vaan tarvi kärsiä”. Jälleen, tässä on yritetty noudattaa mummun tahtoa, mutta mikä se oikeasti onkaan. Varmaan hän on päätöksensä tehnyt jo vuosikymmeniä sitten, sillä voimakkaita kipulääkkeitä hän on syönyt koko elämänsä ja mun tulisi vain kunnioittaa toisen erilaista elämänkatsomusta. Ja kun toinen tuskastelee, että miksi hän ei pääse jo pois, mun on vaikea olla hiljaa. 

Uskon, että meillä on pääsy syvään, todelliseen tietoon itsestämme ja tarkoituksestamme. Se vaatii sitä, että kuuntelemme mitä elämä meille yrittää sanoa. Kuuntelemme kipua, kuuntelemme vastoinkäymisiä, kuuntelemme tarkoitusperiä, motiiveja, pelkoja syvällä itsessämme. Emme sulje niitä pois lääkkeillä, telkkarilla, somella, päihteillä, sokerilla, kahvilla. Näin voimme nousta oman elämän toimijuuteen, pois uhrin paikasta jossa elämä vain tapahtuu meille. Ja samalla on tärkeää varoa lipsahtamasta itsesyytöksiin – vastuun ottaminen on eri asia kuin syyllisyys.

Uskon, että kuolema voi olla elämämme kaunein hetki. Tietoinen kuolema vaatii tietoisen elämän.

Se on se hetki, jossa eläin ja henki ovat yhtä. Tämä hetki. Ei ole muuta. 

Ehkä mummu on täällä vielä, jotta saisin kamppailla tämän kaiken kanssa, oivaltaa. Ehkä ei. En ole sanomassa, että kaikkien tulisi antautua kuolemalle tai sen opetettavaksi tietyllä tavalla. Ei ole tiettyä tapaa. Jollekin se opetus voi olla siinä, että nousee taistelemaan oman elämänsä puolesta ja selviytyy syövästä, tai että taistelee oikeudestaan kuolla ja päättää päivistänsä. Tai opetus voi olla antautuminen luottamukseen. Tai opetus voi olla se, että sitä ei ole. Mutta miten voit elää elämäsi niin, että tajuat sen mahdollisimman vähällä? Sillä mulle vaikuttaa todella voimakkaasti siltä, että kun ei tajua kuiskauksesta, lopulta elämä huutaa sulle päin naamaa.

Tämä on mun kärsimyksen projisaatio – epätietoisuus.