Paljon. Se seisoo kuin seinä keskellä elämän polkua, seinä on peili. Katso. 

Mummuni lähti sairaalareissulle säärihaavojen takia n. 6 viikkoa sitten. Oli myös valtimotulehdus, verenmyrkytys ja keuhkokuume. Ne saatiin kaikki aisoihin, mutta hänen elämän halunsa oli lopullisesti mennyt. Hän toivoi lääkäriltä “sellaista kunnon nukutus pilleriä”. Ei saanut, Suomessa kun ollaan. Mummu lopetti syömisen. Lääkärin sijaan mummu kääntyi Jumalan puoleen, välillä äidin välillä isän. Apua! on ollut se sana mikä hänen huuliltaan on eniten kuulunut. Pikku hiljaa muut sanat hiipuivat, kaikki on hidastunut. Toinen sana on Vettä. Neljä viikkoa hän oli syömättä, ei auttanut, eikä apu tullut. Sitten tuli sana Ruokaa. Kolmena päivänä peräkkäin, kun ei kukaan osannut reagoida siihen heti. Mitä nyt? Mitä tämä tarkoittaa? Ehkä hänellä on vain mielitekoja. Miten voi antaa ruokaa neljän viikon jälkeen, ettei hän kuole siihen? Olemme nyt tämän viikon vienyt tuorepuristettua vadelma- ja mustikkamehua reilusti laimennetuna. Hoivakodin mehukatti ei maistu.

Miten varmistua siitä, että tämä todella on tämän ihmisen tahto? Kuka arvioi “täysissä ruumiin ja sielun voimissa”? Veikkaan, että kuoleman tahto on yksi niitä asioita, jotka vaihtelevat hetkestä toiseen. Mummu on saanut nyt enemmän huomiota kuin pitkään aikaan, päivittäisiä vierailuita, pitkiä hetkiä. Se tekee tahdosta myös kyseenalaisen. Ensimmäisen kerran kun menin mehuineni käymään, odotin että hän jälleen pyytäisi ruokaa ennen kuin puhuisin mehusta mitään. Aika kävi pitkäksi ja lopulta kysyin, että muistatko mitä eilen puhuttiin ruoasta ja mehusta? Haluatko vielä mehua? Haluan, kuului vastaus. Mummu on jo pitkään ollut riippuvainen meidän rakkaudesta, ystävät hän karkoitti elämästään vuosikymmeniä sitten, sillä häpesi omaa sairauttaan niin paljon. Miten paljon se, että olen tehnyt jotain hänen vuokseen saa hänet haluamaan sitä, ihan mun mieliksi? Jotta olisin siinä ja välittäisin.

Tiedätkö sinä, mitä todella tahdot? Oletko vapaa tahtomaan sitä mitä todella tahdot?

Olen nauttinut hitaudesta ja hiljaisuudesta. Meillä on ollut hyviä hetkiä, ollaan vaan pidetty kädestä kiinni ja katsottu silmiin. Poissa on ollut ainainen marmatus, kun et ole käynyt, sun sukkahousut on rikki, kyllä sun tukka nyt on vaan niin ihana kun siinä ei enää ole niitä kamalia takkuja. Ja huomaan, että jotta mummun mahdollisuuden syödä ruokaa voisi palauttaa, siellä pitäisi käydä ainakin viisi kertaa päivässä, tunti, puolitoista kerrallaan, sillä myös mehun vastaanottaminen on hidasta ja raskasta hänelle. En tiedä miten taipuvainen hoivakodin keittiö ja hoitajat olisivat moiseen erikoisruokavalioon. Ja mä en halua elää nyt niin.

Mulle vaikeaa on myös kipulääkkeiden määrä, tai tarkemmin äidin ja hoitajien projisaatiot siitä, että “ei vaan tarvi kärsiä”. Jälleen, tässä on yritetty noudattaa mummun tahtoa, mutta mikä se oikeasti onkaan. Varmaan hän on päätöksensä tehnyt jo vuosikymmeniä sitten, sillä voimakkaita kipulääkkeitä hän on syönyt koko elämänsä ja mun tulisi vain kunnioittaa toisen erilaista elämänkatsomusta. Ja kun toinen tuskastelee, että miksi hän ei pääse jo pois, mun on vaikea olla hiljaa. 

Uskon, että meillä on pääsy syvään, todelliseen tietoon itsestämme ja tarkoituksestamme. Se vaatii sitä, että kuuntelemme mitä elämä meille yrittää sanoa. Kuuntelemme kipua, kuuntelemme vastoinkäymisiä, kuuntelemme tarkoitusperiä, motiiveja, pelkoja syvällä itsessämme. Emme sulje niitä pois lääkkeillä, telkkarilla, somella, päihteillä, sokerilla, kahvilla. Näin voimme nousta oman elämän toimijuuteen, pois uhrin paikasta jossa elämä vain tapahtuu meille. Ja samalla on tärkeää varoa lipsahtamasta itsesyytöksiin – vastuun ottaminen on eri asia kuin syyllisyys.

Uskon, että kuolema voi olla elämämme kaunein hetki. Tietoinen kuolema vaatii tietoisen elämän.

Se on se hetki, jossa eläin ja henki ovat yhtä. Tämä hetki. Ei ole muuta. 

Ehkä mummu on täällä vielä, jotta saisin kamppailla tämän kaiken kanssa, oivaltaa. Ehkä ei. En ole sanomassa, että kaikkien tulisi antautua kuolemalle tai sen opetettavaksi tietyllä tavalla. Ei ole tiettyä tapaa. Jollekin se opetus voi olla siinä, että nousee taistelemaan oman elämänsä puolesta ja selviytyy syövästä, tai että taistelee oikeudestaan kuolla ja päättää päivistänsä. Tai opetus voi olla antautuminen luottamukseen. Tai opetus voi olla se, että sitä ei ole. Mutta miten voit elää elämäsi niin, että tajuat sen mahdollisimman vähällä? Sillä mulle vaikuttaa todella voimakkaasti siltä, että kun ei tajua kuiskauksesta, lopulta elämä huutaa sulle päin naamaa.

Tämä on mun kärsimyksen projisaatio – epätietoisuus.

“Joogit on askeetteja ja jäykkiksiä, jotka haluvat vain kontrolloida elämää, tai kieltää sen, kohota sen yläpuolelle, ylimielisinä.” ajattelin tantrapolkuni alussa. Lukioikäisenä kävin astangassa ja satunnaisesti jatkoin harjoitusta sen jälkeenkin kotona. Sain kuitenkin aina raivarin harjoituksen jälkeen. Näin pysyin pitkään poissa joogan parista. Sitten jossain vaiheessa rakas kollegani Simo tiesi sanoa, että Suomeen oli rantautunut sellainen joogakoulu joka opetti “sitä oikeaa tantraa”. Kyse oli Shakta-koulusta. Sitten tuli myös Maailmanpuu-podcast ja sen tantrasta kertovat jaksot. Siinä oli jotain mikä resonoi syvästi ja kiihotti tiedonjanoani. Mielipiteeni joogeista jäykkiksinä pysyi samana.

Sitten tuli korona ja Shaktalle tuli online tuntien viikkotarjous. Aloitin persoonalliseen tyyliini täysillä. Joka päivä harjoitus. Se oli ihan kuollettavan tylsää, paljon pelkkää makaamista, jossa ajatukseni laukkasivat täysillä. Joka välissä ihan ärsyttävän pitkiä hengityksiä joihin en pystynyt.

Toisena päivänä oli eteentaivutus niminen edistyneempi sarja, tein senkin täysiä. Seuraavana päivänä matolle asettuessani olin niin jäykkä etten pystynyt tekemään edes perusjuttuja. Purskahdin itkuun. Nauhalta kuului “Ei ole syytä pinnistellä. Voit aivan hyvin jäädä Śavasanaan, jollei asana ole sinua varten tänään” Jäin makaamaan, jätin asanan välistä, “luovutin”. Ja ah miten helpottavaa ja oivalluttavaa se olikaan.

Otin siitä eteenpäin harjoituksekseni kuunnella pienimpiäkin kuiskauksia, ei nyt, ei enää ja luovuttaa niin matalalla kynnyksellä kuin suinkin. Tajusin suoritusvapauden. Tajusin, että kun päästän irti, jokin kannattelee. Kehotasolla koin että kun rentoudun, luusto kannattelee, elämän tasolla kun rentoudun, kaiken ydin kannattelee. Ja mitä siitä paikasta syntyykään.

Tein harjoituksen n. kerran viikossa, viikonloppuisin, välillä se jäi kokonaan. Asanasarja on kuitenkin aika pitkä, eikä mulla nyt sellaiseen ole aikaa. Näin kului pari vuotta. Sitten Ruotsin tantrafestarit lähestyivät ja kuulin, että siellä johtokunta haluaisi enemmän traditionaalista tantraa ohjelmaan. Syttyi haavekuva musta ohjaamassa tätä joogaa punaisessa jumpsuitissa Ängsbackan festarikansalle, siellä isossa ladossa. Tämä kuva ei jättänyt mua joogatessa rauhaan. Hain opettajankoulutukseen.

Ensimmäinen viikonloppu alkoi maailmankuvasta. Sen huomaamisesta mikä meidän, tämän ajan ja kulttuurin maailmankuva on: materialistinen. Eli että materia on kaikki mitä on ja siten se myös synnyttää mm tietoisuuden ilmiöt, vaikka ei tiede sitä osaakaan selittää että miten. Toinen viikonloppu oli joogan maailmankuvaa: monistinen idea(l)ismi. Ei ole muuta kuin yksi ja se on tietoisuus. Yhtäkkiä alkoi käydä järkeen, miksi aiemmat new age periaatteet eivät ole oikein uponneet. Niin kauan kuin maailmankuva perustuu erillisyyteen, ei sen päälle poimitut kirsikat kanna. Muutoksen tarvii tapahtua syvemmällä, ei riitä että ajattelee toisin. Tähän jooga tarjoaa työkaluja, kuten asanaharjoitus. 

Sain pontta lisätä harjoituksen määrää viikkooni, alkuun tein viisi tuntia, mutta se tuntui vähän liian herkistävältä. Määrä vakiintui 1,5h-3h viikossa, yleensä kaksi harjoituskertaa. Aloin huomata vaikutuksia. Suurin ja merkittävin mun elämässä on ollut se, että viilenin. Raivokohtaukset helpottivat. Ja jos kuitenkin alkoi suututtaa, mulla oli aikaa miettiä ja valita miten reagoin. Aloin siis myös konkreetisti palella, siinä missä yleensä oon aina ollut lyhythihaisella silloin kun muilla on jo villapaidat päällä. Tässä näkyy tasapainottavan eli tri doshan vaikutus. Ayurvedisesti mussa on ollut pittaa liikaa ja se lähti tasapainottumaan. Enää en palele, mutta pukeudun yhtä paljon kuin muutkin. Useat taas raportoivat, että palelu on jäänyt heiltä pois, eikä tarvi hätäillä kaikkia villasukkakerroksia. Eli tämä harjoitus vaikuttaa yksilöllisesti siihen mihin tarviikin vaikuttaa, ei niin että kaikkia esim alkaisi paleltaa.

Tasapainottavan vaikutuksen huomasin myös laajemmin mielen tasolla. Tuntuu, että nykytantran maailmassa ja siis lähipiirissä useimmin kuultu kuuluminen oli että Elämä on intensiivistä. Tunteita menee laidasta laitaan ja välillä tuntuu että tulee hulluksi. Vähän liian herkäksi tälle maailmalle. Varsinkin uusissa tantrikoissa huomaa usein myös erityisien ja äärimmäisten tilojen tavoittelua. Joogan myötä olen saanut sekä tasapainoa, rauhaa että etäisyyttä asiohin, ja olen nauttinut siitä suuresti. Siitä mulla heräsi kipinä tuoda nimeomaan tasapainottava harjoitus nykytantrikoille. Luomaan vankan pohjan ja raamit jotka kantavat dynskyt, seksuaalienergiat, pintaan puskevat traumat, tunteet ja herkkyyden. Ja toisaalta antamaan sen perinteisen työkalun ykseyden oivaltamiseen, joka antaa ihan eri pohjan manifestaatiolle, ekstaasille ja “toisen” näkemiselle.

Nyt olen ihan koukussa harjoitukseen. Kun yhtään alkaa selkää tai ajatuksia kiristämään, tiedän että matolle meno auttaa. Ainiin, ja ne jäykkisjoogit. Not in this koulu. Shaktoille ilmennyt rajallinen kokemusmaailma on kaikkeuden heijastuma, eli kaikkeutta kaikki tyynni, eli elämä on juhlaa. Nautitaan siitä niin pitkään kuin sisään hengitystä kestää.

Jos haluat löytää tasapainottavan joogan ilot omaan elämääsi, kurkkaa täältä: